Viime aikoina en oo jaksanu tehä mitään. En keskittyy kouluun, en mihinkää. Tekee mieli vaa nukkuu, masentaa kaikki..ei mikään erityisesti, vaan ihan kaikki. Jos pysyis vaa peiton alla seuraavat pari vkoo nii ehkä tulis parempi mieli?Tai sitten ei. En tiiä miten pääsen täst ahdistuksest eroon. Ei oo tehny mieli ees juodakaan,mikä on tosin hyvä juttu, ku ei siitäkää saa muutaku aggressiivisen olon ja tunteet nousee pinnal ja sitten krapulan. Oon siinä pisteessä,etten tosiaan tiedä mitä haluan elämältä. En oikeen jaksa haluta mitään. Haluisin olla positiivinen,ja miettii et kaikki järjestyy, mutten pysty. Kaikki mitä teen tuntuu turhalta. Tunnen olevani yksin vaikka ympärillä ois vitusti ihmisiä. Sellanen fiilis, et vaikka huutaisin ja raivoaisin väkijoukon keskellä,kukaan ei paskaakaan välittäis ja kävelis vaan ohi.

Vietin eilen aikaa exäni kanssa baarissa. Kaks vuotta aikaa siitä ku erottiin puolentoist vuoden seurustelun jälkeen. Sil menee viel huonommin ku mulla-vetää pään täyteen aineita ja ryyppää loputtomiin. Syyttää mua, ainakin osittain. Eilen ku se oli vaihteeks sekasin, se kerto mulle et rakastaa mua vieläkin ja et oon sen elämän nainen eikä se haluu ketää muuta. Ne sanat mitä jokanen haluaa kuulla. Ja niin haluan minäkin, mut ihan toiselta ihmiseltä. Siltä keneltä tiedän satavitunvarmasti, etten ikinä tuu kuulemaan niitä. Miks vitus en voi rakastaa oikeaa ihmistä, sitä ketä rakastaa mua. Välitän exästäni, ja oon huolissani siitä. Ystävänä. Mut en suostu enää olemaan sille lastenvahtina, ketä kattoo ettei se hakkaa ketään tai vedä yliannostusta. Time to let go. Tajusin sen vasta eilen, sen sanojen jälkeen. Ja ahdistus vaan jatkuu.