Viime aikoina en oo jaksanu tehä mitään. En keskittyy kouluun, en mihinkää. Tekee mieli vaa nukkuu, masentaa kaikki..ei mikään erityisesti, vaan ihan kaikki. Jos pysyis vaa peiton alla seuraavat pari vkoo nii ehkä tulis parempi mieli?Tai sitten ei. En tiiä miten pääsen täst ahdistuksest eroon. Ei oo tehny mieli ees juodakaan,mikä on tosin hyvä juttu, ku ei siitäkää saa muutaku aggressiivisen olon ja tunteet nousee pinnal ja sitten krapulan. Oon siinä pisteessä,etten tosiaan tiedä mitä haluan elämältä. En oikeen jaksa haluta mitään. Haluisin olla positiivinen,ja miettii et kaikki järjestyy, mutten pysty. Kaikki mitä teen tuntuu turhalta. Tunnen olevani yksin vaikka ympärillä ois vitusti ihmisiä. Sellanen fiilis, et vaikka huutaisin ja raivoaisin väkijoukon keskellä,kukaan ei paskaakaan välittäis ja kävelis vaan ohi.

Vietin eilen aikaa exäni kanssa baarissa. Kaks vuotta aikaa siitä ku erottiin puolentoist vuoden seurustelun jälkeen. Sil menee viel huonommin ku mulla-vetää pään täyteen aineita ja ryyppää loputtomiin. Syyttää mua, ainakin osittain. Eilen ku se oli vaihteeks sekasin, se kerto mulle et rakastaa mua vieläkin ja et oon sen elämän nainen eikä se haluu ketää muuta. Ne sanat mitä jokanen haluaa kuulla. Ja niin haluan minäkin, mut ihan toiselta ihmiseltä. Siltä keneltä tiedän satavitunvarmasti, etten ikinä tuu kuulemaan niitä. Miks vitus en voi rakastaa oikeaa ihmistä, sitä ketä rakastaa mua. Välitän exästäni, ja oon huolissani siitä. Ystävänä. Mut en suostu enää olemaan sille lastenvahtina, ketä kattoo ettei se hakkaa ketään tai vedä yliannostusta. Time to let go. Tajusin sen vasta eilen, sen sanojen jälkeen. Ja ahdistus vaan jatkuu.

<!-- /* Style Definitions */ p.MsoNormal, li.MsoNormal, div.MsoNormal {mso-style-parent:""; margin:0cm; margin-bottom:.0001pt; mso-pagination:widow-orphan; font-size:12.0pt; font-family:"Times New Roman"; mso-fareast-font-family:"Times New Roman";} @page Section1 {size:595.3pt 841.9pt; margin:70.85pt 2.0cm 70.85pt 2.0cm; mso-header-margin:35.4pt; mso-footer-margin:35.4pt; mso-paper-source:0;} div.Section1 {page:Section1;} -->

Miks on niin pelottavaa luottaa itseensä? Mikä tekee siitä niin vaikeeta. Seuraukset? Mikä on pahin mahdollinen mitä voi tapahtuu jos luottaa omiin kykyihin ja arviointiin ja tekee niinkuin vaistot sanoo? Tietty voi olla arviointivirheitä, haha. Mut ei niihin kuole kumminkaan, vai kuoleeko? Ja onko kuolema edes niin paha? Tietämättömyys pelottaa. Kukaan ei tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, sen takia se on niin pelottavaa,ajatuskin puistattaa. Vai onko se vaan illuusiota; pelko? Sen avulla on helppo selittää asioita, omaa käyttäytymistä. On helppo sanoa: mä pelkään. Tai ehkä joillekin ei ole. Ovatko ne ihmiset vahvoja, jotka eivät näytä pelkoa, vai teeskentelijöitä, sillä sisimmässään me kaikki pelkäämme jotakin? Joskus on päiviä, jolloin ei vaan jaksa välittää. Seurauksista, tai muuten ihan mistä vaan. Eikä jaksa ajatella sitä silt kannalt et muut välittää. Ei vaan jaksa..Onko välinpitämättömyys sitte vahvuutta vai pelkurimaista ominaisuutta yrittää suojella itteään elämän kolhuilta? Onko kaikki, mitä näytämme tuntevamme muille, pelkkää teeskentelyä ja meidän oikeat tunteet ovatkin ihan erilaisia? Miksi täytyy teeskennellä, miksi oikeiden tunteiden näyttämistä luokitellaan säälittäväksi, oudoksi tai muuten vaan kokonaisuudessaan hulluudeksi? Onko oikeiden tunteiden seassa sellasta tunnetta ku välinpitämättömyys?
Sisimmässään kaikki välittää. Kohteet ovat vaan jokaisella erilaisia. Missä vaiheessa voi sanoo että välittää jostain? Jos esimerkiksi ensin ihastuu, sitten rakastuu palavasti yhteen ihmiseen, joka ei tunnekaan samoin. Ihastuminen ja rakkaudentunne vähitellen häviää, ne eivät ole pysyviä. Välittäminen jää.. Onko se sitten pysyvin tunne kaikista muista? Ja tavoittelemisarvoisin? Kaikkihan me halutaan että meistä välitettäisiin. Että kuolemamme jälkeen olisimme jonkun muistossa. Tai että joku välittäisi jos meille tapahtuisi jotain. Että joku surisi meidän poissaoloa, joku miettisi meitä ja muistelisi hyviä hetkiä.. Että me merkittäisiin jollekin jotain.
"Maailmalle olet vain joku, mutta jollekin olet koko maailma." Entä jos ei tiedä onko sellasta ihmistä olemassa, miten sen saa selville? Ja miten voi olla varma että sellanen on. Entä jos on varma, että juuri se henkilö kenen haluaisi tuntevan näin, tai välittävän edes hiukan,ei hevillä tunne? Miten voi saada toisen ihmisen tuntemaan samoin kuin itse, ja näyttämään sen? Sanat eivät yksinään riitä. Eivätkä teot. Ja ristiriitaiset viestit pahentavat oloa ja saavat sen sekavaksi. Miten saada selvyyttä asioihin, jotka merkitsee enemmän itelle kuin sille toiselle?

Tänään en menny taaskaan kouluun. Ei siihen ollu mitään syytä, ei krapulaa, ei yliväsymystä (vaikka nukuin vaa 6 tuntii), ei ylitsepääsemättömiä juttuja. En vaan pystyny/jaksanu. Vihaan lintsaamist, tulee aina niin syyllinen olo. Mut lintsaan silti, vähän liikaa. Yritän käydä vitun kallista yksityiskoulua, jonka maksan just ja just pankista otetulla lainalla ja opintorahoilla. Tiiän että siihen menee turhaan rahaa jos en käy sitä. Mut ei oo vaa viime aikoina tuntunu silt et se kiinnostais.. tai ei se ala oikeestaan kiinnostanu missään vaiheessa erityisen paljon,päädyin vaan siihen ku en päässy muual ja osittain äidin painostuksest. Se tarkottaa kyl hyvää, se haluu et opiskelen ja saan vihdoin itelleni kunnon ammatin ja kunnon töitä. Niin mäki haluaisin, mut en usko et tää on mun alaa. Ei vaan kiinnosta. Mut pakko käydä tää loppuun ku rahaa on menny jo vitusti. Tuntuu vaa silt et jokanen sekunti menee turhaan ku en tee mitään järkevää,mitään mitä haluaisin tehä mun elämäl, vaan elän jonkun toisen tahdon mukaan. En tunne eläväni täysillä tai nauttivani elämästä, vaikka tiiän et elämä on lyhyt ja mitään elettyä hetkeä ei saa enää takasin. Haluaisin matkustella ympäri maailmaa, nähdä ja kokea kaikkea. Mut en saa tehtyy yhtään mitään, olen vaan, istun himas ja lintsaan koulust ja jumitan koneella. Tässäkö se elämä nyt sit on?

Eilen oli taas "villi" ilta, ehkä liiankin villi, ja tänään on ollu koko päivän paha olo, fyysisesti ja henkisesti..masentaa ja ahdistaa,kuten aina juhlimisillan päättyessä ja seuraavan päivän koittaessa.. Näinä hetkinä miettii, onko tää juhliminen sen arvosta, et on sitte koko päivän vaa nukkumassa ku ei jaksa tehä muuta, ja syyttämässä itseään ku ei osaa rajottaa. Oon koukussa juomiseen, tavoittelen sillä hyvää ja rentoa oloa, tosin viime aikoina sitä oloa ei oo pal näkyny. En tiiä mikä siin on, mut alkuhumala on parhaimpia hetkiä mitä oon kokenu, kaikki ongelmat tuntuu nii kaukasilta eikä niistä jaksa välittää, ja olo on niin kevyt ja ilonen ja onnellinen. Mut sitte juon lisää pitääkseni saman tunteen yllä, ja sitte viel lisää ja sitte sammun ja seuraavana päivänä kadun kaikkee mitä on tullu kännipäissään tehtyy. Jees